Potkukelkalla Haltille

 Uusi vuosi alkoi tiiviin opiskelun merkeissä. Paanasen Topin yrityskurssilla suunniteltiin uuden luontopalveluyrityksen perustamista sekä mietittiin yritykselle rahoitusta ja  tuotteita. Topi oli jo orientaatioviikolta ja kaamosretkeltä tuttu entinen K-kauppias, joka oli päättänyt vaihtaa alaa ja päätyi myös Karkkuun opiskelemaan eräoppaaksi. Omalla kohdallani yrityksen perustaminen on hyvin potentiaalinen vaihtoehto ja siksi Topin käytännönläheinen kurssi tuntui kovinkin hyödylliseltä. Itselläni on yritystaustaa 90-luvulta, jolloin pyöritimme parin kaverin kanssa melkein kahdeksan vuotta IT-alan firmaa. 90-luvun alun lamasta huolimatta tuo firma menestyi ihan mukavasti, vaikka lopulta päädyimmekin myymään firman liiketoiminnan ja itsemme hollantilaiselle Baan Companylle.
     Harjoitustyönä kehittelimme Miikan,  Tomin ja Sampon kanssa uuden luontopalveluyrityksen:  Pertin eräjormapalvelut Oy:n, jonka kohderyhmänä on menestyvien yritysten johtoryhmät, uusrikkaat venäläiset, rikkaat perijättäret ja lesket sekä ammattiurheilijat, erityisesti Kimi Räikkönen ja Teemu Selänne. Yrityksen toiminta-alueena on koko maailma. Välillä pitää antaa ajatuksen lentää vapaasti. Taisi olla kuitenkin niin, että jokainen halusi pitää oikeat ideat piilossa.

    Motivoituneen tulevan eräoppaan pitää opiskella myös viikonloppuisin. Viikonlopun ohjelmassa oli esiintymistaidon opiskelua. Kurssille piti varustautua sisäliikuntavälineiden ja juomapullon kanssa. Ymmärsin, että juomapullolla ei tällä kertaa tarkoitettu Koskenkorva-pulloa. Vaikka sekin kyllä kävi mielessä.  Olin nimittäin päättänyt lähteä heti kotiin, jos ohjaaja alkaa opettamaan naurujoogaa. Salaa toivoin oikein kunnollista turkkalaista teatterikoulutusta, jossa räkä lentää ja kaikkia,jotka eivät pysty vetämään viittättoista leukaa itketetään ja haukutaan läskiperseiksi. Käytännön toteutus oli jossakin siellä välimaastossa, esiintymisestä en tainnut oppia mitään uutta, mutta monia liikunnallisia seuraleikkejä kyllä turkulaisen Idea-teatterin kaverit olivat kehitelleet. Ihan mukavaa oli kuitenkin.

    Heti maanantaina opiskelut jatkuivat asiakaspalvelun merkeissä. Jälleen kerran todellisuus pääsi yllättämään. Kurssin vetäjä Tapio Naali oli selvästi tarinankertojien ehdotonta aatelia. Vaikka Tapio ei taidakaan olla savosta kotoisin, tuntui silti, että tarinoiden kuulijallekin jäi vielä aika paljon vastuuta. 400 000 luontoon vietyä asiakasta ei voi olla väärässä. Todisteena käy vaikkapa valokuva presidentti Martti Ahtisaarta kättelevästä oikean karhun nahan sisällä olevasta Tapiosta Karhu-oopperan kutsuvierasnäytöksessä.
    Kiinnostavalta tuntui myös Tapion suositus potkukelkan käytöstä erävaelluksilla. Hankijalaksilla varustetulla kelkalla saa rinkan kulkemaan kevyesti vaikkapa Halti-tunturille ja varsinkin sieltä pois. Pilkkijakkarakin on valmiiksi mukana.  Kymmenen kilometriä yhdellä potkaisulla tuntui niin hienolta ajatukselta, että kävin jo Prismassa katselemassa potkukelkkojen hintoja. Taidanpa hankkia kelkan alennusmyynnistä ja lähteä vielä tänä keväänä kellottamaan uuden nopeusennätykseni Haltin rinteille.Tapion lukemiin 105 km/h en varmasti tule pääsemään.
     Asiakaspalvelukurssi kulminoitui rotary-järjestön kautta tulleille ulkomaalaisille vaihto-oppilaille järjestettyyn illanviettoon. Tarkoituksena oli perehdyttää pääasiassa eteläiseltä pallonpuoliskolta tulleet lukiolaiset elämyksellisesti suomalaiseen talveen. Ohjelma onnistui ainakin kohtalaisesti, nuoret vaikuttivat innostuneilta. Mukavalta tuntui kun kuulin erään pojan kehuvan valmistamaamme loimulohta parhaaksi koskaan syömäkseen ruoaksi.  Muutenkin loimulohi maistui kaikille. Joulupukin porojen päätyminen laavulle istuma-alustaksi olisi kuulemma saanut jäädä kertomatta.
    Yllättävä elämys sattui vielä kurssin päätteeksi. Opiston parkkipaikalla eräs eräopasopiskelija heitti mottorikelkalla highsiderin. Rivakan kiihdytyksen jälkeen V-max kelkka lähti heittelehtimään  ja törmäsi sivuttain lumipenkkaan, josta lensi täydet 360 astetta pyörähtäen ojan pohjalle. Onneksi ei käynyt pahasti. No, maaliskuun kelkkakoulutus Luostolla tulee tarpeeseen.

    Tällä kertaa jouduin jättämään kalliokiipeily-kurssin väliin, koska lähdin perjantaina Kuortaneen urheiluopistolle LeKin nuorten yleisurheilijoiden kanssa. Viikonloppu kului mukavasti hyvin käyttäytyvien ja motivoituneiden nuorten kanssa.  Leirin päätteeksi osallistuimme Pohjanmaan avoimiin mestaruuskisoihin ja tuloksina oli hyviä sijoituksia ja lukuisia uusia omia ennätyksiä. Valmennettavani Matias hyppäsi lupaavasti uuden ennätyksensä ja samalla oman ikäluokkansa hallikauden Suomen kärkituloksen. Tästä on hyvä jatkaa, kaverilla on mahdollisuuksia vaikka mihin, jos vaan intoa ja motivaatiota riittää.

    Maanantaina jatkettiin hiihto- ja lumikenkäilykoulutuksen merkeissä Kurssin vetäjänä toimi Petri Kuusela, johon olin tutustunut 1900-luvun lopun it-alan hullujen vuosien aikana. Olimme samaan aikaan Baan Nordicin palveluksessa myyntihommissa. Aikamoinen sattuma, että olemme molemmat päätyneet Eräkarkkuun. Petri jo valmiina eräoppaana ja minä opskelijana. Kurssin aluksi opiskelimme suksien huoltoa. Ulkona vallitseva keli antoi opiskelulle sopivan haastavat puitteet. Suojakelille pito löytyi vasta liistereiden avulla.
   Keskiviikon ohjelmassa oli vajaan 30 kilometrin hiihtolenkki Tampereen länsipuolellä Lamminpäästä Julkujärven kautta Koukkujärvelle ja sieltä takaisin Lamminpäähän. Koukkujärven ruokailutauolle asti hiihto sujui kevyesti, mutta iltapäivällä alkanut räntäsade jäädytti liisterit suksien pohjissa ja loppumatka meni kävelyksi. Retki sujui kuitenkin yllättävän helposti rauhallisesti hiihdellen hyvässä seurassa. Olisin ollut valmis vaikkapa lähtemään heti uudelle kierrokselle, jos vaan sää olisi ollut parempi.
    Torstaina harjoiteltiin vielä lumikenkäilyä opiston lähimaastoissa. Lopuksi kehitettiin pikaisesti ryhmätyönä elämyksellisiä lumikenkäilyohjelmatuotteita. Petri näytti, että liiketoimintakonsultin taidot olivat vielä hallussa.

    Opintovapaani on nyt aikalailla puolivälissä. Täytyy todeta, että kannatti lähteä tähän. Puolen vuoden aikana olen oppinut lukuisia uusia asioita, fyysinen kuntoni on parantunut merkittävästi, olen tavannut monia mielenkiintioisia, hyvin erilaisista taustoista tulevia ihmisiä. Olen viettänyt aikaa raikkaassa ulkoilmassa ainakin viisi kertaa enemmän kuin tavallisena vuotena. On ollut huojentavaa huomata, että elämässä on monenlaisia mahdollisuuksia.  Olen jopa oppinut nauttimaan murtomaahiihdosta.

Kaamoksesta kohti kevättä

  Joulukuun alkupuolen retki Nammakkajärvelle tarjosi ainutlaatuisen mahdollisuuden tutustua poromiesten elämään Tunturi-Lapissa. Ikävä takaisku oli se, että viikonlopuksi suunniteltu poroerotus ei toteutunut. Peruuntumisen syy jäi ainakin minulle hieman epäselväksi. Kieltämättä näkyvyys tunturissa oli tuulen ja pienen lumisateen vuoksi aika heikko, puhuttiin myös siitä, että toimitusketju ei ollutkaan valmiina. Ilmeisesti kuitenkin erotus siirtyi tulevan vuoden puolelle. Muutenkaan poroja ei tunturissa juurikaan näkynyt, ainakaan eläviä, pari poroa kuitenkin päätyi Juhan keittoon.

   Päivät leirissa kuluivat korvaavan ohjelman merkeissä: metsätöitä, pilkkimistä, puiden pilkkomista, hiihtelyä lähistöllä, revontulien ihastelua,  puiden pilkkomista, kipinävuoroja,  verkkojen laskemista, veden kantamista, tulien tekoa,  puiden pilkkomista jne. Lisäksi välillä pilkottiin puita, jotta saatiin pidettyä kota ja teltat lämpiminä. Hieman haastavaa oli saada kamina "mansikaksi" samana päivänä kaadetuilla koivuilla. Mutta siihenkin löytyi erikoisosaamista. Mielenkiintoisinta oli jutustelut poromiesten kanssa. Kyllähän se elämä poromiehenä tunturissa on aika lailla erilaista kuin IT-konsulttina ruuhka-Suomessa, helppoa ei toki ole kummallakaan. Todettava on myös, että aika monenlaista isäntää sieltä kodan ja teltan ovesta ilmestyikin.

   Henkilökohtainen voitto oli jäätuuran pelastaminen Nammakkajärven pohjasta. Vettä hakiessani kilkuttelin yhdellä kädellä avantoa rikki ja tietysti tuura luiskahti läpi sormien järven pohjaan. Samalla kun se katosi järveen muistin, että näin oli käynyt joskus ennenkin. Tilanne oli kieltämättä melko nolo. Onneksi kuitenkin seuraavana päivänä tuura löytyi otsalampun avulla ja pienillä vinkeillä onnistui yllätäen myös sen pelastaminen.

   Paluuhiihto leiristä Saarikoskelle tienvarteen sujui rivakasti kireässä pakkasessa. Pakkanen kiristyi lähes huomaamatta aamun 15 asteesta noin 30 asteeseen päivän aikana. Yllättävää ei ollut, ettei yksikään autoistamme suostunut käynnistymään ilman lisävirtaa. Itse en kylmää huomannut oikeastaan muuten kuin erätovereiden huomauttelusta valkoisesta nenänpäästä. Kotona sitten nenästä lähti vanha nahka ja sain uuden tilalle. Leirielämän jälkeen vietettiin pari yötä Hetan Kota-lomakylän hyvinvarustelluissa lomamökeissä lähialueen nähtävyyksiin tutustuen.

  Viidentoista tunnin ajomatka Hetasta Karkkuun sujui vaihtelevassa talvisäässä onneksi ilman haavereita. Jos olisin tiennyt, ettei opiston VW-pakettiauto olekaan neliveto ja ettei siinä ole myöskään lukkiutumattomia jarruja, luistonestosta puhumattakaan, olisin ajanut peräkärryn kanssa paljon varovaisemmin ja pelännyt muiden ajovuoroilla paljon enemmän. Menomatkalla tapahtunut "läheltä piti"-tilanne ja penkassa vierailu oli vielä tuoreessa muistissa.

Retken aikana oli Etelä-Suomeenkin tullut kunnon talvi. Loppuvuoden kohokohtina oli Nammakkajärven eräkalastajien ensimmäiset viralliset pikkujoulut Kirskaaniemen laavulla Lempäälässä sekä tietysti Joulun ja Uuudenvuoden vietto perinteisin menoin. Joulun ajan tavoitteena oli myös parissa vatsataudissa ja parilla Lapin retkellä kadotettujen kilojen takaisin hankkiminen.  Aikaa oli runsaasti käytettävissä myös yu-valmennushommiin. Tarkoituksena oli myös lopultakin selvittää onko murtomaahiihto mukava vapaa-ajanharrastus vai kidutusmenetelmä. Vieläkään en saanut asiasta täyttä selvyyttä, vaikka Lempäälän hiihtoladut ovatkin loistavassa kunnossa. Joka tapauksessa mieli on levännyt ja vastaanottavainen uuden lukukauden kynnyksellä.