Joulukuun alkupuolen retki Nammakkajärvelle tarjosi ainutlaatuisen mahdollisuuden tutustua poromiesten elämään Tunturi-Lapissa. Ikävä takaisku oli se, että viikonlopuksi suunniteltu poroerotus ei toteutunut. Peruuntumisen syy jäi ainakin minulle hieman epäselväksi. Kieltämättä näkyvyys tunturissa oli tuulen ja pienen lumisateen vuoksi aika heikko, puhuttiin myös siitä, että toimitusketju ei ollutkaan valmiina. Ilmeisesti kuitenkin erotus siirtyi tulevan vuoden puolelle. Muutenkaan poroja ei tunturissa juurikaan näkynyt, ainakaan eläviä, pari poroa kuitenkin päätyi Juhan keittoon.
Päivät leirissa kuluivat korvaavan ohjelman merkeissä: metsätöitä, pilkkimistä, puiden pilkkomista, hiihtelyä lähistöllä, revontulien ihastelua, puiden pilkkomista, kipinävuoroja, verkkojen laskemista, veden kantamista, tulien tekoa, puiden pilkkomista jne. Lisäksi välillä pilkottiin puita, jotta saatiin pidettyä kota ja teltat lämpiminä. Hieman haastavaa oli saada kamina "mansikaksi" samana päivänä kaadetuilla koivuilla. Mutta siihenkin löytyi erikoisosaamista. Mielenkiintoisinta oli jutustelut poromiesten kanssa. Kyllähän se elämä poromiehenä tunturissa on aika lailla erilaista kuin IT-konsulttina ruuhka-Suomessa, helppoa ei toki ole kummallakaan. Todettava on myös, että aika monenlaista isäntää sieltä kodan ja teltan ovesta ilmestyikin.
Henkilökohtainen voitto oli jäätuuran pelastaminen Nammakkajärven pohjasta. Vettä hakiessani kilkuttelin yhdellä kädellä avantoa rikki ja tietysti tuura luiskahti läpi sormien järven pohjaan. Samalla kun se katosi järveen muistin, että näin oli käynyt joskus ennenkin. Tilanne oli kieltämättä melko nolo. Onneksi kuitenkin seuraavana päivänä tuura löytyi otsalampun avulla ja pienillä vinkeillä onnistui yllätäen myös sen pelastaminen.
Paluuhiihto leiristä Saarikoskelle tienvarteen sujui rivakasti kireässä pakkasessa. Pakkanen kiristyi lähes huomaamatta aamun 15 asteesta noin 30 asteeseen päivän aikana. Yllättävää ei ollut, ettei yksikään autoistamme suostunut käynnistymään ilman lisävirtaa. Itse en kylmää huomannut oikeastaan muuten kuin erätovereiden huomauttelusta valkoisesta nenänpäästä. Kotona sitten nenästä lähti vanha nahka ja sain uuden tilalle. Leirielämän jälkeen vietettiin pari yötä Hetan Kota-lomakylän hyvinvarustelluissa lomamökeissä lähialueen nähtävyyksiin tutustuen.
Viidentoista tunnin ajomatka Hetasta Karkkuun sujui vaihtelevassa talvisäässä onneksi ilman haavereita. Jos olisin tiennyt, ettei opiston VW-pakettiauto olekaan neliveto ja ettei siinä ole myöskään lukkiutumattomia jarruja, luistonestosta puhumattakaan, olisin ajanut peräkärryn kanssa paljon varovaisemmin ja pelännyt muiden ajovuoroilla paljon enemmän. Menomatkalla tapahtunut "läheltä piti"-tilanne ja penkassa vierailu oli vielä tuoreessa muistissa.
Retken aikana oli Etelä-Suomeenkin tullut kunnon talvi. Loppuvuoden kohokohtina oli Nammakkajärven eräkalastajien ensimmäiset viralliset pikkujoulut Kirskaaniemen laavulla Lempäälässä sekä tietysti Joulun ja Uuudenvuoden vietto perinteisin menoin. Joulun ajan tavoitteena oli myös parissa vatsataudissa ja parilla Lapin retkellä kadotettujen kilojen takaisin hankkiminen. Aikaa oli runsaasti käytettävissä myös yu-valmennushommiin. Tarkoituksena oli myös lopultakin selvittää onko murtomaahiihto mukava vapaa-ajanharrastus vai kidutusmenetelmä. Vieläkään en saanut asiasta täyttä selvyyttä, vaikka Lempäälän hiihtoladut ovatkin loistavassa kunnossa. Joka tapauksessa mieli on levännyt ja vastaanottavainen uuden lukukauden kynnyksellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti